10. lokakuuta 2019 - Satulaan tutustumista
Tilli seisoi keskellä kenttää varsin epäileväinen katse naamallaan. Välillä minua huvitti tuo Tillin ilmeikkyys, joista oikeasti pystyi lähes inhmillisiä tunteita tulkitsemaan. Minä pidin kiinni ohjista Noahin nostaessa satulaa hevosen selkään. Tämä oli Tillille kyllä tuttua aikaisemmilta kerroilta, mutta jostain syystä se on aina tähän asti vetänyt suuremman luokan shown tuosta kummallisesta härpäkkeestä selässään. Samalla hetkellä, kun satula kosketti, tai oikeastaan hipaisi, orin selkää, Tilli hypähti melkein päälleni. Jouduin vauhdilla väistämään sivulle orin loikatessa voimalla eteenpäin ja pyörähtäessä sen jälkeen puoliympyrän muotoisesti toiselle puolelleni. "No tää oli odotettavissa", huokaisin. "Otetaan tota se vyö vielä, juoksutan hetken sillä, ja koitetaan sitten uudestaan. Jos ei onnistu, niin otetaa huomenna uusiks", tokaisin Noahille, joka oli tapansa mukaisesti melkein lukenut ajatukseni ja ojenteli jo juoksutusvyötä minua kohti.

Tilli toimi nuoresta iästään äärettömän hyvin ääniavuista. Se ei myöskään hangoitellut lainkaan juoksutuksen aikana, kun sillä oli juoksutusvyö selän päällä. Satulan kanssa olimme toisinaan onnistuneet päästä ihan juoksuttamiseen asti, mutta toisinaan siitä ei taas tullut mitään. Tämä taisi olla sellainen päivä. Tillistä on kuoriutunut varsin miellyttämishaluinen ja helposti reagoiva ratsunalku, joka toki haluaa tehdä asioita omaan tahtiin eli melko hitaasti. Kymmenisen minuutin juoksutuspätkän jälkeen oli aika kokeilla satulointia uudelleen. Tällä kertaa saimme Noahin kanssa satulan selkään. Tillistä pystyi näkemään kilometrien päähän, ettei se voinut sietää satulaa. Se oli vetänyt takalistoaan hieman vartalonsa alle, pyöristänyt selkäänsä, iskenyt korvat niskaansa ja ottanut sen epäileväisen ilmeikkään katseensa, muttei se lähtenyt satulan alta mihinkään. Siinä se seisoi paikallaan kuin patsas, ja toivoi vain, että kohta se olisi ohi.

Hetki siinä meni, kunnes Tilli hieman uskalsi rentouttaa takaosaansa, jolloin sen ryhti myös parani hieman. Satulavyö oli vain muodollisesti kiinnitetty juuri niin tiukalle, ettei se päässyt valahtamaan orin selästä maahan tai muutenkaan keikkumaan holtittomasti. Se olisi voinut tuoda vain lisää epämiellyttäviä muistoja Tillin pieneen pääkoppaan. Kun alkujärkytyksestä selvittiin, otimme jopa muutaman käyntiaskeleen minun vain rauhallisesti taluttaessani oria kenttää pitkin poikin. "Odotan innolla sitä kertaa, kun me lasketaan jalustimet heilumaan tohon sen vierelle", Noah heitti sarkastisesti kentänlaidalta. "Ja minä sitä kertaa, kun sinä kapuat tämän selkään!"

01. lokakuuta 2019 - Arvokas kuljetus Trieristä
"Ne tulee nyt!" tallipihasta kajahti huuto kuin salama kirkkaalta taivaalta. Minä kiiruhdin hippulat vinkuen päätallin ovesta ulos niin kovalla vauhdilla, että olin vähällä kompastua omiin pitkiin jalkoihini. Pitikin olla tällainen kömpelö honkkeli. "Nytkö jo?!" repesin innostuksesta ja pompin malttamattomana paikallani. "Hei vaan porukalle!" Noah huikkasi maasturinsa uumenista ja heilautti kättään avonaisesta auton ikkunasta. "Tää matka on mennyt älyttömän hyvin. Päästiin ennätysajassa takasin", mies jatkoi saatuaan auton moottorin hiljaiseksi ja hypätessään ulos ovesta. "Uskomatonta. Onko koskaan hevosten hakeminen mennyt näin nopeesti? Yleensä aina on jouduttu pysähtymään useempaan kertaan", Helga, minun toinen luottotyöntekijäni, ilmestyi trailerin kulmalle.

Olimme suurella joukolla kerääntyneet siihen valkoisen kopin ympärille. Minua jännitti aivan liikaa. Pakko myöntää, että yleensä olen aina itse halunnut nähdä livenä ostamani hevosen ennen kuin se on sitten loppujen lopuksi muuttanut Alondraan, mutta tämän otuksen kohdalla tein poikkeuksen. Olin tietysti pitänyt raivokasta kirjeenvaihtoa hevosen kasvattajan mauran kanssa varsan ensimmäisistä elinkuukausista, joka asusteli hevoslaumansa kanssa oikeastaan aivan toisessa päässä Saksaa, Trierin kaupungissa. Matka tänne Füsseniin ei toki ollut kuin kuutisen tuntia. Olen siis matkustellut pidemmällekin hevosia katselemaan, mutta tämän ratsun kohdalla minä jotenkin luotin Heidseckin laadukkaaseen kasvatustyöhön ja tietysti siihen upeaan isäoriin, joka Kieferhof Severin aikoinaan oli.

Kun trailerin ovi vihdoin ja viimein saatiin auki, siellä seisoskeli hölmistynyt reilun vuoden vanha puoliverivarsa. Se oli ihanan vaalea ruunikko, jonka katse oli kaikkea muuta kuin sitä orimaista machoilua, josta minä olin jo ainakin saanut tarpeekseni. "Onko se tämä?! Tämähän on ihana!" parahdin ihastuksesta ja olin jo rynnätä suoraan varsan takamukseen kiinni Noahin peruuttaessa sen kanssa ulkoilmaan. Silmät kiiluen pyörin orivarsan ympärillä ja mittailin sitä katseellani. "Ei muuten turhaan Maura oo sanonu, että tämä se osaa käyttäytyä. Matka meni älyttömän hyvin. Ei oo mitään pahaa sanottavaa tähän asti", Helga kehui ja silitti varsan auringossa kimmeltävää kaulaa.

Ruunikko varsa ei tosiaan ollut ehkä se maailman orimaisin ilmestys, ei luonteeltaan eikä ulkomuodoltaan, mutta jotain aivan upeaa tässä hevosessa silti oli. Se seisoa jäpitti keskellä tallipihaa, hieman ryhdittömänä kylläkin, mutta ei se kyllä pelokkaalta tai hermostuneelta näyttänyt tippaakaan. Kunhan sitä hieman rohkaistaan elämänsä alkutaipaleella, olen täysin varma, että se tulee menestymään aivan yhtä lailla kuin sen hienot vanhemmatkin.