19.04.2020 - Kisasuunnitelmia ja kirmailua maastossa (Amanda/VRL-10878)
Oli aivan upea huhtikuinen sunnuntaipäivän sää. Lämpötila oli kohonnut lähes kahteenkymmenen asteeseen. Tämä viikonloppu oli pyhitetty maneesin pohjan vaihtoon, minkä vuoksi se oli poissa käytössä. Näin kuumana päivänä kukaan ei myöskään ollut kovinkaan innostunut vetämään koulutreeniä tulikuumalla kentän hiekalla. Osalle ratsuista sunnuntaista oli muovautunut ajan myötä lepopäivä, mikäli kisasuunnitelmia ei ollut näkyvissä. Osa hevosista taas täytyi liikuttaa joka päivä jollain muotoa, koska ne olisivat muuten tulleet läpi aitojen ja seinien. Näitä olivat esimerkiksi Opa ja Kaapo. Molemmat hermannit ovat sellaisia, että jos niille antoi yhdenkin lupsakan lepopäivän, jolloin ei tehdä oikeasti yhtään mitään, ovat ne revetä liitoksistaan seuraavan kerran, kun pääsevät johonkin ohjattuun toimintaan mukaan.

Olimme veljeni Noahin kanssa päättäneet siis lähteä maastolenkille näiden kahden raikulipojan kanssa. Minä lähdin Kaapolla matkaan ja Noah otti vakioratsunsa Opan. Köpöttelimme oikein nätisti perätysten pienellä metsäpolulla. Kaapo säpsähteli tapansa mukaan syystä ja syyttä, mutta Opa oli suhteellisen rauhallinen tapaus tänään. "Tiedätkö, mä mietin, että pitäisikö meidän lähteä sinne Ruotsiin", ilmoitin ajatukseni edessä etenevälle Noahille. "Siis sinne Hanami Weekiin?" mies kysäisi ja jatkoi samalla sekunnilla. "Mä lähden mukaan vaan siinä tapauksessa, että sä järjestät realistisen aikataulun itselles ja muille. Viimeks oli pieni kaaos". Noah tarkoitti tuolla viimekertaisella sitä Dressage Mastersia viime vuoden lopulla, jossa myönnettäköön, olin järjestänyt helvetinmoisen stressinaiheen itselleni. Muutkin kanssaihmiset olivat saaneet siitä tarpeekseen. "Voidaanhan me lähteä sinne pienemmällä hevosmäärällä", lupailin Noahille, jonka muminan otin myötämielisenä vastauksena. "No tehdään sitten niin. Minä ilmottaudun heti tänään!" innostuin ja ohjasin loikkivaa hevostani oikeaan suuntaan.

Kaapolla oli energiaa varsin rutkasti. Opakin on yleensä hereillä ja menossa, mutta tänään se jäi selvästi kakkoseksi Kaapolle. Alla oleva hevoseni koikkelehti tien laidasta laitaan ja oli saada jokaisesta maantien kuopasta eri asteisen sydänkohtauksen. Noah sai harrastaa lähes tulkoon maisemamatkailua, kun minulla oli täysi työ saada oma Kaaponi pysymään aloillaan. "Voidaanko hei ottaa vähän laukkaa. Tää on aivan ruutitynnyrinä menossa", parahdin hampaat irvessä steppaileva Kaapo allani. Noah myöntyi ilomielin ja pienin elein sai Opan nostamaan hallitun laukan. Kaapon kaula rullautui tiukalle kaarelle, korvat iskeytyivät takaviistoon ja kuolain kolisi sen suussa niin, että pelkäsin siltä lähtevän hampaat irti. Ilman käskyäni ori ei kuitenkaan laukkaa nostanut. Sen verran se ymmärsi kunnioittaa minua. Luvan saatuaan Kaapo ei odotellut hetkeäkään vaan ampaisi kuin tykin suusta eteenpäin.

Opa ja Kaapo laukkasivat perätysten. Tein kaikkeni, etteivät orit pääsisi vieretysten, koska sen jälkeen myös Opan kilpavietti heräisi eloon ja sen jälkeen meillä ei olisi mitään mahdollisuuksia saada näitä kahta kaistapäätä hidastamaan. "Voitteko perkele mennä vähän lujempaa!" inahdin edessä liian hitaasti etenevälle ratsukolle. "Eikö me tultu tänne maisemia kattelee. Mikä kiire teille tuli?" Noah naurahti. "Menkää nyt vaan!" käskin nyt hieman lujempaa. Opa Noahineen venytti askeltaan ja jätti meidät Kaapon kanssa oikeastaan aika karusti nielemään hiekkaa, siis kirjaimellisesti. Opan ja Kaapon väliin alkoi syntyä yhä enemmän ja enemmän metrejä. Kaapokin taisi jossain välissä luovuttaa, kun huomasi, ettei se nyt aivan kyennyt samaan vauhtiin Opan kanssa.

"Mikä teillä kesti?" Noah virnuili vaahtoisen suun omaavan Opan selässä. "No meillä oli vähän vaikeuksia kun teikäläiset lähti sillä tavalla, ettei me nähty yhtään mitään ja syötiin hiekkaa samalla", latelin tekosyitä pelastaakseni meidät Kaapon kanssa Noahin nöyryytykseltä. "Jaa jaa, meitä ei Opan kanssa kannata tuolla tavalla käskeä", mies sanoi ylpeänä silitellen puuskuttavan orinsa kaulaa. Kyllä minä sen tiesin, että Opa on yksi Alondran nopeimmista hevosista. Se on monet kerrat Noahin kanssa elvistellyt kyseistä asiasta. Kaapo sentään oli saanut pistää parastaan, vaikka hitaampi kaveri olikin. Loppumatkasta se ei enää riehunutkaan samalla tavalla kuin alussa, minkä vuoksi sain minäkin nauttia keväisistä maisemista hieman enemmän.

06.12.2019, Dressage Masters 2019 1. kilpailupäivä (Amanda/VRL-10878)
Opa näytti upealta siinä verryttelyalueella. Olihan minun pakko silmäillä tuota ratsukkoa, vaikka tehtävänäni oli myös verrytellä oma kilparatsuni. "Opa on hirmu hyvännäkönen. Miltä se tuntuu?" kysäisin vaivihkaa oria ratsastavalta Noahilta. "Just siltä miltä näyttääkin. Älyttömän hyvältä. Se on jännä miten tää hevonen virittyy aivan huippuunsa joka kerta näissä kisoissa", mies vastasi ja sai minun stressaavan mieleni aavistuksen vetämään käsijarrua. "Jes! Tää oli loistava vastaus. Jatketaan", huikkasin samalla nostaessani oman ratsuni kanssa laukan.

Minä olin järjestänyt itselleni taas melko mahdottoman aikataulun, minkä vuoksi en päässyt Noahin ja Opan suoritusta seuraamaan. Olin tämän takia passittanut toisen groomeistamme katsomoon ja videoimaan koko suorituksen. Kuulemani mukaan se oli mennyt hyvin ja tuomareiden pisteiden lävähtäessä taululle olin mielissäni: 80,429 %. Sai olla kyllä tyytyväinen. Nämä ovat Opalle ensimmäisiä näin suuria kilpailuja, minkä vuoksi olen erittäin tyytyväinen suoritukseen ja orin käyttäytymiseen kaikkialla.

Niin siinä sitten kävi, että Opa pesi kaikki muut osallistujat Vaativa B -luokassa ja nappasi voiton hienolla suorituksellaan. Myös minä olin palkintojenjaossa ratsain mukana sijoittuessani kolmanneksi. Opa oli tyynenrauhallinen usean muun ratsun ollessa tarkkoina kuin porkkanat, että missä menee kukakin. Tuohon oriin rakastuu päivä päivältä vain enemmän ja enemmän. Opa sai ruusukkeen lisäksi myös tarvikepalkinnot: upean satulahuovan sekä siihen sopivat pintelit. Tämän luokan viisi ensimmäistä sijoittunutta pääsivät sunnuntain finaaliin, jossa siis sekä Noah että minä olisimme ratsuillamme mukana.